Joskus mää makka liikkumat paikalan

ja koita olla oikke hilja

ete aik huomasis munt

ja ruppeis viuhtoma taas ettippäin

ja vaatima munt ja fölisäs murhettuma.


Eilä aamuste see onnistus;

mää kattosi vaam peito ravost

ja oli niin hiljaksis

et aik luul ete mää ol viäl kottinkan tullu

ja munt naurut

ko see ol levotoine

komppas mu laatikoi

avo kaapei

polt tupakki

ja koit saar aikkatas kuluma.


Kyl see munt siält sit löys,

ketä nyt jaksa iankaikem paikalaska maat.

                                                       Heli Laaksonen